Ihmeparantuminen - tai sitten ei...

Kylläpä kerkesi emäntä jo huokaista helpotuksesta, kun se syylänpirulainen otti ja tippui viikko takaperin! Olin jo luopunut toivosta, että se näppylä ei varmasti lähde ikinä, mutta niin se vaan yllättäen alkoi mustumaan, kuivumaan ja pienenemään ja ympärystän turvotus laski - ja Oosan ontuminen katosi siinä samalla. En tiedä oliko syylä pesinyt tassussa tarpeekseen ja päätti lähteä, vai oliko asiaan jotain vaikutusta emännän syylälle päivittäin suorittamalla puhdistusaine-sitruunamehukylvyllä. Vai oliko ne osterivinokaskapselit niin hurjan tehokkaita, että syylä pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa ja läksi menemään viikon tattikapselikuurin jälkeen?

Näkeehän kaikki, että Oosalla on mälsää: tassu on kipeä syylän takia ja Arttua on ikävä...

Mutta ei tietenkään passaisi liiaksi asti tuulettaa tuommoista asiaa, koskapa nyt vanhan syylän jättämän jäljen viereen yrittää pukata toista samanmoista - voi sanonko...mikä! Kyllä ketuttaa. Ja ontuminen tietenkin palasi heti, kun uusi näppylä alkoi osoittaa ilmestymisen merkkejä. Ilmeisesti nämä ensimmäisen jälkeen tulevat syylien ei pitäisi yhtä sitkeitä tapauksia olla, mutta jännäksi menee joka tapauksessa, että kerkeääkö tuo hävitä muutamassa päivässä...hieman epäilen. Että voikin olla huono tuuri: monta vuotta haaveillut erkkariin pääsystä, ja sitten kun sinne on koira ilmoitettu ja matkat maksettu, niin käy näin! No, tietenkin voin edelleenkin lähteä reissuun katselemaan muita corgeja, mutta Oosaahan ei kehään asti saa, jos se ontuu vielä lauantaina, ja harmittaahan se.

FREEDOM! Pelkkiä remmilenkkejä pari viikkoa, ja sen kyllä huomaa...

Oosan juoksutkin alkaa vihdoin ja viimein olla takanapäin - eihän en ookkaan kuin kuukauden jo kestäneet! Viikonloppuna käytiin katsomassa Arttua (joka on jo kaksi viikkoa ollut hoidossa) sillä mielellä, että olisi otettu se jo takaisin kotiin, mutta edelleenkin Oosan takapuoli tuppasi kiinnostamaan sen verran, että katsoin parhaaksi jättää sen vielä kolmanneksi viikoksi hoitoon. Tosin ei ukkelista enää ottanut selvää, että yrittikö se jatkaa siitä mihin viimeksi jäivät, vai tuoksuiko neitin takapuoli vieläkin niin vastustamattomalle: ulkona ei kiinnostanut yhtään, mutta sisällä piti välillä käydä yrittämässä. Oosa ei onneksi ollut enään yhtään myötämielinen moisille aikaille ja näytteli hampaita ekaa kertaa elämänsä aikana, mutta Arttu kun on sinnikäs tapaus, kun tietää mitä sen pitäisi tehdä... Ehkä ne olisikin jo voineet olla keskenään, mutta otetaan nyt varman päälle, ettei vahinkoa pääse sattumaan! Ja toivotaan, että Oosa ei vedä seuraavia juoksuja yhtä pitkän kaavan mukaan...

Jälleennäkemisen riemua: corgihepulit!

 

Arttu: "Kato ku löysin hienon kepin!"
Oosa: "Emmä ny kerkee, kun pitää poseerata kameralle..."

Ei se Arttu ollut ainakaan yhtään fiksummaksi muuttunut hoidossa ollessa...

"WHEE!"

Kotosalla on kummallista olla, kun ei ole kuin yksi töppötassu rapistelemassa. Mutta on tässä sentään jotain hyvääkin: Oosan kanssa on tullut päivittäin treenattua lenkin ohella tokojuttuja, jotka on vähäksi aikaa jääneet taka-alalle. Perusasento on parantunut kovasti, oikea paikka alkaa pikkuhiljaa löytymään! Seuraaminen pysähdyksineen (ja istumisineen) alkaa olla ihan kivalla mallilla, ja on käännöksiäkin alettu jo vähän viilaamaan. Liikkeestä maahanmeno, tai oikeastaan koko maahanmeno, oli neitiltä unohtunut tyystin, mutta sekin saatiin kaiveltua takaisin mieleen. Liikkeestä seisomista ei olla nyt treenailtu, kun tuo maahanmeno oli unohtunut, että neitin pieni pää ei mene ihan sekaisin. Luoksetulossa on hurja vauhti, moiseen tuskin päästään koskaan Artun kanssa! Luoksetulo tuntuu olevan Oosan mieluisin ja vahvin liike. Paikallaoloa on otettu kans jonkun verran, ja kyllä semmoinen puolisen minuuttiakin menee jo varsin mallikkaasti. Montaa kertaa ei kyllä olla noin pitkää paikkamakuuta vielä otettu. Ehkä tästä adhd-hulivilistä vielä kelpo tokocorgi koulitaan, intoa ei ainakaan koiralta puutu! ;)

"Älä kuvittelekkaan purasevas varpaista!"

Kylläpä on ollut melkoista höykyytystä tämä kuukausi. Itsellä alkoi työharjoittelu tilitoimistossa, ja kaikki koulujutut on pitänyt yrittää palauttaa mieleen. Ensimmäisen harjoitteluviikon jälkeen ei suinkaan saanut rentoutua viikonloppua, vaan matka kävi kohti Raahea ja kasvattajan peruskurssia, joka kesti koko viikonlopun. Kaksi päivää jännittämistä ja kaksi huonosti nukuttua yötä, mutta ehkäpä se oli sen arvoista: tuloksena hyväksytysti suoritettu kasvattajan peruskurssi pistein 39/40! :) Seuraava viikko harjoittelussa oli aika tuskainen, kun univelka alkoi painaa päälle ja pää tuntui räjähtävän kaikesta informaatiotulvasta (työjutut + kasvattajakurssi). Vielä kun jaksaisi tuon erkkarireissun ja sitä seuraavana viikonloppuna edessä olevat Oosan 1-weebileet...seuraavaan kuukauteen en muuten aijo tehdä yhtään mitään erityistä!